Timo Ala-Vainio

Siinä tunnetilassa olisin lapsena juossut automaattisesti isän tai äidin syliin hakemaan lohdutusta, mutta nyt huomasin suustani virtaavan pettymyksen huokauksena sanat: ”Jumala! Nyt mä en jaksais tällaista!” Ostin perheellemme vuosi sitten kakkosauton helpottamaan vuorotyön, sellon kuskauksen ja muiden harrastusten täyttämää arkea. Auto on pelannut hankintahintaan nähden tähän asti kohtuullisen hyvin, mutta pari viikkoa sitten jouduin hankkimaan […]

Siinä minä seisoin mäen päällä enkä uskaltanut laskea alas. Olin Kuusamon Rukalla, suksillani hitaasti kävellen ja kauniita maisemia ihaillen, erehtynyt sille ladulle, jolla kansainväliset kilpahiihtäjät saalistavat maailmancupin pisteitä. Turvallisesti alas päästyäni aloin mielikuvitella, että olisin televisiokameroiden kuvatessa osallistunut tuolla ladulla maailman huippujen kanssa samaan kilpailuun. Televisioruutu välittäisi katsojille jo epätoivoiset ponnisteluni rinnettä ylöspäin, mutta kotisohvilla

Matteus tiesi, mistä tuo mies puhui. Mitä kiivaammin heitä publikaaneja halveksittiin ja kartettiin, sitä tiiviimmin he viihtyivät toistensa seurassa. Eivät he mitään hempeilijöitä olleet eikä siitä muille toitotettu, mutta jotenkin se tuntui hyvältä kuulua ryhmään ja kokea hyväksyntää.  Tuo mies, Jeesus, näytti tietävän heidän todellisuutensa ja uskalsi kutsua sitä rakkaudeksi. Ja tottahan se oli. He,

Olimme saaneet postia Jaakobilta. Se oli esirukouskirje mieheltä, joka kutsui itseään Jeesuksen palvelijaksi, mutta käsitin hänen olleen jonkinlainen pappi. Tartuin kirjeeseen ja aloin lukea, sillä minulle oli annettu tehtäväksi asua pastorin talossa ja lukea Jaakobin sekä muiden vastaavien kirjeitä. Oikeastaan Jaakobin kirje oli lähetetty jo kauan sitten, ja olin kyllä lukenutkin sen, mutta halusin palata