Olikohan se rukous?

Siinä tunnetilassa olisin lapsena juossut automaattisesti isän tai äidin syliin hakemaan lohdutusta, mutta nyt huomasin suustani virtaavan pettymyksen huokauksena sanat: ”Jumala! Nyt mä en jaksais tällaista!”

Ostin perheellemme vuosi sitten kakkosauton helpottamaan vuorotyön, sellon kuskauksen ja muiden harrastusten täyttämää arkea. Auto on pelannut hankintahintaan nähden tähän asti kohtuullisen hyvin, mutta pari viikkoa sitten jouduin hankkimaan siihen uudet renkaat rikki kuluneiden tilalle. Jouduin myös viikko sitten korjauttamaan sitä autokorjaamolla ja katsastamaan sen uudelleen. Olin mielestäni huomioinut sitä jo ihan tarpeeksi ja sijoittanut siihen vähintäänkin riittävästi rahaa, mutta se päätti silti olla käynnistymättä.

Toivoin hartaasti, että auton käynnistymishäiriön syy olisi lopahtaneessa akussa tai jossain muussa sellaisessa viassa, jonka osaisin itsekin korjata, mutta ei. Vaikka kokeilin kaikki googlettamani vihjeet auton korjaamiseksi, auto ei vain käynnistynyt. Tajusin, että nyt ei auta muu kuin tilata hinausauto. Samalla, kun mietin lamaantuneen pettyneenä tämänkertaisen korjaamolaskun summaa, suustani virtasi nuo sanat: ”Jumala! Nyt mä en jaksais tällaista!” Ehkä edellisen yön yövuoro asuntolassa rasitti vielä hermoratojani, mutta jostain syystä en takonut nyrkillä autoa tai huutanut ärtymystäni ulos. Eikä edes mieleeni asti noussut uskovaisille sopivia tai sopimattomia voimasanoja. Olin vain lamaantuneen pettynyt ja kaipasin lohdutusta.

Yllätyin, kun tunsin selittämätöntä lohdutusta. Se oli se sama tunne, jonka tunsin lapsena isän tai äidin sylissä. Minusta tuntui, että tällaisessakin tilanteessa Taivaallinen Isä pitää minusta huolen. Ja joku selkäydinreaktio laittoi minut vielä kerran kääntämään auton virta-avainta. Auto käynnistyi.

Rukous: Isä meidän, joka olet taivaissa! Lohduta meitä, jotka tarvitsemme lohdutustasi. Auta meitä, jotka tarvitsemme huolenpitoasi.

Jaa kirjoitus

Share on facebook
Share on twitter
Share on print
Share on email