Kristillinen meditointi on saanut alkunsa luostariyhteisöistä. Tämä on luonnollista, sillä luostarien ilmapiiri antaa mahdollisuuden hiljaisuuteen ja mietiskelyyn. Eräs tunnetuimpia kristillisen meditoinnin edustajia on Ristin Johannes (Roomalaiskatolinen pyhimys ja kirkon opettaja joka eli 1542-1591). Vaikka meditoinnin tarkoituksena on rauhoittaa mieltä ja tuottaa positiivisia tunteita, hänen mukaansa voi kokemukseen liittyä myös kasvattavaa kärsimystä.
Ristin Johannes kirjoittaa, ilmeisesti omasta kokemuksestaan, kilvoittelijaa kohtaavista haasteista: ”Mutta sopivana ajankohtana …Jumala sulkee heiltä oven ja tukahduttaa sen makean hengellisen veden lähteen, josta he ennen saivat nauttia. Ja tällä tavoin Jumala jättää heidät niin synkeään pimeyteen, etteivät he enää tiedä, minne kulkisivat. Sitten hän laskee heidät sylistään ja totuttaa heidät kulkemaan omilla jaloillaan. Tämä tuntuu heistä aivan uudelta ja vieraalta, sillä kaikki näyttää nyt kääntyneen väärin päin.” Ristin Johanneksen mukaan hengellisessä yössä kulkeva kantaa suurinta murhetta Jumalan läsnäolon kokemisen puutteesta ja omasta kyvyttömyydestään tuntea uskoaan todeksi. Siksi pimeän yön kokemuksessa on eniten kyse ihmisen jumalasuhteesta, kaipuusta toisenlaiseen olotilaan.
Minna- Sisko Mäkinen kirjoittaa Kirkko ja Kaupunki lehdessä:” Kyse on siitä, millaisen elämänvaiheen ihminen itse mieltää hengelliseksi erämaaksi. Niukkuudessa usko pelkistyy olennaiseen. Erämaavaihe on kuin kristityn kasvua kohti rehellisempää hengellisyyttä ja armollisempaa Jumalaa. Kuten katolilainen munkki, kirjailija Thomas Merton on sanonut: ”Suurin uhka hengelliselle elämällemme on, että se vaipuu epätodellisuuteen.” (muuttuu elämäntavaksi ilman todellista sisältöä)
”Pimeän yön todellisuus voi tuntua liian mystiseltä arkipäivän hengellisyyteen liitettynä. Silti monet kristityt ovat vuosisatojen ajan jakaneet saman kokemuksen. Kiinnostavaa on, että niin Ristin Johannes kuin tämän päivän ihminen voivat kokea samoin, vaikka kieli, jolla asioita sanoitetaan, on erilainen”.
”Pimeän yön kokemukseen liittyy usein unettomuutta: ”Moni uneton tietää, että yöllä ihmisen yksinäisyyden ja erillisyyden tunne kasvaa. On kuin kukaan muu ei voisi tavoittaa sitä ahdistusta, joka joskus kiteytyy aamuyön tunteihin. Samalla tavalla hengellisessä yössään kulkeva tuntee irtautuneensa Jumalasta ja hänen huolenpidostaan. ”Toivo ja valon odottaminen ihmisessä ei kuole helpolla”, jatkaa Mäkinen. ”Se on kuin sisäänrakennettu lähde, joka vain ajoittain kituu kuivumisen partaalla.
Ehkä hiljaisuuden hyväksyminen on askel eteenpäin. Elämässä on aikoja, jolloin voi vain suostua odottamaan, silti päästämättä irti toivosta”.
Tämä vastaa omaa kokemustani:
” Poimin elämäni kukkakimpun/varsistolta kaidan elontie/yltäkylläisen kuin elo itse.
Poimin valkoliljat päivänpuolen,/ poimin kanervia kuivan maan/suopursut poimin elon hetteiköistä.
Yhä tietä kuljen, kimppu karttuu/ saavun laakson synkän murhemielen/lisään kimppuun sysimustan ruusun.
Toivonut en koskaan tätä kukkaa /mutta ilman tummaa sävytystään/elämäni kimppu vajaa oisi.
Juhani Karvinen