Kun kristitty joutuu sielun pimeää yöhön, hän ei tunne positiivisia tunteita. Tunnemaailma on epävireinen, eikä Henki voi ilmaista sen kautta Jumalan hyvyyttä ja rakkautta. Kokemus on raskas. Olen kokenut elämässäni useaan kertaan tämän tilan, jota on kutsuttu masennukseksi. Itse oletan, että kysymys on burn outista, loppuun palamisesta.
Minua on lohduttanut tietoisuus, että psalmien kirjoittajat ovat kokeneet samaa tuskaa. Psalmin 88 kirjoittaja säilyttää uskonsa Jumalaan, vaikka hänen tunteensa kertoo tämän jo hyljänneen hänet. Hän viipyi yhä Herran kasvojen edessä, ”minä huudan avukseni sinua, Herra, ja minun rukoukseni tulee varhain sinun eteesi.”(Ps. 88:14). Oma kokemukseni vahvistaa tämän.
Profeetta Elia joutui kokemaan samanlaisen vaiheen elämässään. Saatuaan voiton epäjumalan palvelijoista, hän vaipui masennukseen ja itsesyytöksiin. Masentuneelle tyypillinen epäterve syyllisyydentunto vaivasi häntä: ”Ja hän toivotti itsellensä kuolemaa ja sanoi: ”Jo riittää, Herra; ota minun henkeni, sillä minä en ole isiäni parempi” (1 Kun19:1‑4). Pelko ja arvottomuuden tunto saivat hänet toivomaan itselleen kuolemaa. Näissä tunnelmissa Elia nukahti kinsteri pensaan juurelle ja toivoi ettei hänen koskaan tarvitse herätä. Jumala oli toista mieltä, ruokki hänet ja antoi jatkaa untaan. Sitten Jumalan enkeli kehotti häntä jatkamaan matkaa.
Jumala johdatti Elian tiettyyn paikkaan erämaassa ja kysyi: ”Mitä sinä täällä teet Elia.” Kysymys toistui kolme kertaa ja Elia vastasi aina samalla pessimismin sävyttämällä tavalla: ”… Minä yksin olen jäänyt jäljelle ja minunkin henkeäni he väijyvät, ottaakseen sen”. Ajatukset kiersivät pientä kielteistä kehää. Inhimillinen kokemus ja usko hyvään Jumalaan olivat ristiriidassa keskenään.
Masentunut ei ehkä kykene rukoilemaan tai lukemaan Raamattua. Hänen ei tule syyllistyä tästä. Terveempien tehtävä on tukea häntä. Jo asioistaan puhuminen on yleensä hyväksi. Puhuessani näen asiat uudessa valossa. Parantuminen tapahtuu kuitenkaan harvoin hetkessä, mutta myötätunto luo rohkaisevan ilmapiirin pimeään elämään. Toivon ja valon hetket alkavat vilahdella näkökentässä. Sitten paremmat jaksot pitenevät, kunnes päivä jälleen koittaa.
Omalla kohdallani kärsivällinen psykiatri kuunteli ja lääkitsi minua vuosikausia. Kun minulta terapiassa kysyttiin, mikä minua oli aikaisemmin auttanut, minä vastasin, aika ja Jumalan armo. Näin on nytkin. Kärsimyksistäni on ollut myönteiset seuraukset. Olen oppinut oloihini tyytymään.
” Tartu sauvaasi matkamies, korpes polkua jatka jäistä / Verkkaan Kehrääjä ohentaa elos kudetta yksisäistä ./ Kohta rajalle saavutaan, siellä rikkahat riisutaan. /Tyhjä hyvien töitten kassi. / Toivo ainoa: KÖYHÄN PASSI”! (Vilho Rantanen)
Näin on hyvä.
Juhani Karvinen