Palvonta ja meditaatio

Kristittyjen keskuudessa pyrkii olemaan käsitteiden sekaannusta henkisyyden muodoista puhuttaessa. Kun palvonnan ja meditaation todellista luonnetta ei tunneta, ne sekaantuvat toisiinsa. Kuitenkaan palvonta ja meditointi eivät ole sama asia.

Palvonta Uudessa Testamentissa tarkoittaa polvistumista tai maahan heittäytymistä uskollisuuden, suuren kunnioituksen tai nöyrän pyynnön merkkinä. Uuden Testamentin esimerkit löytyvät Ilmestyskirjasta: ”Ja ne kaksikymmentä neljä vanhinta ja neljä olentoa lankesivat maahan ja kumartaen rukoilivat Jumalaa, joka valtaistuimella istuu, ja sanoivat: ”Amen, halleluja!” (Ilm. 19:4).

Suomalaisessa Raamatussa ei ole sanaa palvoa, mutta englantilaisessa KJ käännöksessä sana joka meidän teksteissämme on ”rukoilla” on ”palvoa”: ”Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella; ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla (Joh.4:20). Jeesus ei kumonnut palvontaa:” Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo” (Joh. 4: 23).

Meditaatio. Jeesus ja apostolit eivät opettaneet meditaatiota. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt omaksuivat meditaation muilta uskonnoilta soveltamalla sitä alkavaan munkkikulttuuriin. Maailmasta vetäytyvän elämän tyylin arvellaan olleen Budhalaisuuden vaikutusta.

Venäläisen piispa Ingnatin mukaan ensimmäisten vuosisatojen isät ”tarkoittivat sanalla meditaatio (mietiskely) mitä tahansa lyhyttä rukousta tai mitä tahansa hengellistä ajatusta, johon he olivat totuttautuneet ja jonka he olivat pyrkineet kaikkien muiden ajatusten sijasta omaksumaan mielensä ja muistinsa sisällöksi. Salainen mietiskely voi siis merkitä muun muassa Raamatunkohdan tutkistelua. Esimerkiksi Jeesuksen rukous” (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä). Meditaatiolla tarkoitettiin mielenhallinnan tekniikkaa joka perustui lyhyeen rukoukseen tai Raamatun sanan toistoon mielessä, kunnes muut ajatukset lakkasivat.

Katolisissa kirkoissa meditaatio on ollut käytäntönä ensimmäisistä vuosisadoista alkaen. Näyttää siltä, että protestanttien keskuudessa kveekarit olivat ensimmäisiä tämän käytännön harjoittajia. ”Kveekarismin historialliset juuret juontavat 1600-luvun Englantiin. Suutari George Fox (1624-1691) sai vuonna 1647 kokemuksen sisäisestä valaistumisesta. Fox alkoi opettaa, että jokaisen ihmisen on mahdollista saada yhteys Jumalaan, koska jokaisessa ihmisessä on kaipauksen kipinä, sisäinen valo” (Wikipedia) Käsitykseni mukaan Kveekarit liikkuvat kristillisyyden ja itämaisen mystiikan rajapinnalla. Yleensä he katsovat olevansa kristittyjä ja toimivat sellaisina.

Meditaatioksi kutsuttu henkinen tila tunnetaan monissa uskonnoissa. Herää kysymys, mikä erottaa kristillisen meditaation muiden uskontojen vastaavasta toiminnasta? Thomas Merton, yhdysvaltalainen trappistimunkki, (1915-1968) keskusteli sufilaisen (Islamin uskon mystinen suuntaus) muslimin kanssa kristillisestä sovituksesta. Sufilainen muslimi sanoi tämän olevan asia, josta he eivät voi koskaan olla samaa mieltä. Raja kulkee jumalakäsityksen ja Jeesuksen persoonan ja teon kohdalla. Muut uskonnot eivät tunnusta Jeesusta maailman vapahtajaksi. Kuitenkin Jeesus sanoi: ” Minä olen tullut valkeudeksi maailmaan, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen” (Joh. 12:46).

Juhani Karvinen

Jaa kirjoitus

Share on facebook
Share on twitter
Share on print
Share on email