Uudistuva jumalanpalvelus

Perinteinen suomalainen luterilaisuus on perustunut sanaan ja sakramentteihin. Kirkkokansa oli lisäksi tottunut laulamaan hartaita virsiä. Virsien kunniaksi on todettava että niissä monissa on rikas ja syvästi uskoa vahvistava sanoma. Tuona patriarkaalisena aikana virsiä säestettiin uruilla ja kaikki muu musiikki oli pahasta. Uskoon tulleet pelimannit särkivät viulunsa uskonsa merkiksi.

Sanotaan että jokainen herätys tuo mukanaan omat laulunsa. Pelastusarmeija ja toiset niin sanotut vapaat suunnat alkoivat aikanaan työntyä suomalaiseen uskonnolliseen kenttään rumpuineen, kitaroineen ja uusine lauluineen. Kansa ihastui iloisesta musiikista ja reippaista lauluista, mutta vakaa kirkkokansa koki uutuudet lähinnä lopunajan merkkeinä.

Maailmassa ei kuitenkaan ole muuta pysyvää kuin muutos. Välillä käännellään raamattua ja virsikirjaa ja nyt puhutaan jumalanpalvelusuudistuksesta. Yleinen kansa, sikäli kun sitä kiinnostaa koko asia, on sekä puolesta että vastaan. Kaikenlainen uudistus on yleensäkin vaikeaa, varsinkin uskonnollisessa kentässä. Kun hengellisiin tilaisuuksiin tuodaan karkeloa ja lippujen heilutusta, saavat valkoisetkin liput jotkut kristityt näkemään punaista.

Ihminen voidaan nähdä kolminaisena olentona, jolloin hänessä on ruumis, sielu ja henki

Jokaisella ihmisellä on oma sielu ja sen mukaiset mieltymykset. Näitä mieltymyksiä voidaan nimittää kulttuureiksi. Koska ihmiset ovat erilaisia yksilöllisiä persoonallisuuksia, ristiriitaa ei voida välttää. Silloin kun jumalanpalvelus on pääsääntöisesti hengellisellä tasolla, se koskettaa kaikkia hengellistä elämää janoavia, sillä Henki (Jumalan Henki) on yksi, ja yhdistää kokijansa. Inhimillinen erottaa, hengellinen yhdistää.

Ruumis, sielu ja henki ovat Jumalan luomia ja vaativat luonnollisia oikeuksiaan. Jää kuitenkin pohdittavaksi ovatko jumalanpalvelukset oikeita paikkoja ihmisen kaikkien tarpeiden tyydyttämiseksi. Näyttää kuitenkin siltä että tällaiseen kokonaisvaltaisuuteen pyritään joissakin jumalanpalveluksen uudistuspyrkimyksissä. Olemme nähneet jumalanpalveluksissa merkittäviä ruumiillisia elementtejä, esimerkiksi tanssia. Tanssi ja lippujen heilutus sopivan musiikin säestyksellä koskettaa myös ihmisen sielua. Tietyssä kulttuurillisessa kontekstissa se voi koskettaa myös ihmisen henkeä.

Jumalanpalvelus on perinteisesti nähty ihmisen hengen ja Jumalan Hengen kohtaamispaikkana. Jos henki jää suurella osalla kuulijoita koskettamatta, jumalanpalvelus on köyhä.

Jumalanpalveluksen sisäisen luonteen tasapainoiseksi ymmärtämiseksi, on huomautettava, etteivät tanssi tai liputus ole ainoa jumalanpalvelusmuoto, joka mahdollisesti jää vain ruumiilliselle/ tai sielulliselle tasolle. Ihmisen järki on sielunkyky. Pelkkä järkeen vetoava ja siihen pitäytyvä saarna voi jättää hengen koskemattomaksi ja jumalanpalvelus jää syvintä tarkoitustaan vaille.

Kysymys ei lopulta ole jumalanpalveluksen muodoista. Kun läsnäolija tulee Hengen koskettamaksi hengessään, on jumalanpalveluksen tarkoitus saavutettu. Tämä asettaa jumalanpalveluksen pitäjät vakavalle paikalle. Koskettavatko he henkeä vai sielua? Näyttää siltä, että evankeliumin alkuaikoina Hengen vaikutus oli niin ilmeinen, ettei mitään inhimillisiä esivalmisteluja tarvittu Hengen ilmentymälle. Voitiin sanoa: ”Mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Nouse ja kävele” (Apt. 3:6).

Juhani Karvinen

Jaa kirjoitus

Share on facebook
Share on twitter
Share on print
Share on email