Kärsimys on yleisinhimillinen tila, johon maailman kaikki uskonnot ovat joutuneet ottamaan kantaa omalla tavallaan. Buddhalaisuus on ääriesimerkki tässä suhteessa. Wikipedian mukaan ” Buddhalaisuuden neljä totuutta käsittelevät kärsimystä…, mutta sana kattaa koko kirjon kielteisiä tunteita aina tyhjyyden tunteesta kovaan henkiseen ja fyysiseen kipuun”. Internetin ynnä muiden tietoa välittävien alustojen maailmassa länsimaiset ihmiset ovat ottaneet käyttöönsä itämaisia ajattelumalleja nykyisessä ns. jälkikristillisessä ajassa. Kärsimyksestä pyritään vapautumaan mielentila harjoitusten kautta. Nykyään näyttää olevan suosiossa niin sanottu mindfulnes, jonka välityksellä ihminen pyrkii rauhoittamaan mielensä hengitysharjoitusten ynnä muiden sellaisen välityksellä. Sellaiset voivat auttaa ihmistä selviytymään henkisissä ahdingoissa, mutta niillä ei ole iäisyysmerkitystä.
Kristillinen näkökulma kärsimykseen.
Englantilainen C.S.Lewis, mm. Narnia-sarjan kirjoittaja on kirjoittanut suomeksikin ilmestyneen kirjasen Kärsimyksen ongelma, jossa hän toteaa mm. näin: ”Kristillinen vastaus pahuuden ilmenemisen ongelmaan sisältyy oppiin syntiinlankeemuksesta. Sen mukaan ihminen on nykyisin Jumalalle ja itselleen kauhistus ja maailmaan huonosti sopeutuva olento, ei siksi että Jumala on hänet sellaiseksi luonut, vaan koska hän itse on käyttänyt väärin tahdonvapauttaan ja muuttunut sellaiseksi …. Jumala on hyvä. Yksi hänen hyvistä luomisen teoistaan, nimittäin järjellisten olentojen tahdonvapaus, edellyttää kuitenkin välttämättä, että paha on mahdollista ja että luodut käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja muuttuivat pahoiksi.” Kysymys ei siis ole siitä, että Jumala on paha. Kärsimys maailmassa on ihmisen aikaansaama.
Arkkipiispa Paarma luennoi lääkäripäivillä 2004 kristityn ongelmallisesta suhteesta kärsimykseen ja Jumalaan. Hän otti kantaa myös äärimäiseen inhimilliseen kärsimykseen ja siihen, miten voisimme olla avuksi kärsimykseensä uupuvalle lähimmäisellemme: ”Tällaisessa tuskassa on annettava ensiapua. Siihen pystyy jokainen empaattinen ihminen, joka haluaa olla toisen lähimmäinen. Asettuminen rinnalle, toisen tuskan todesta ottaminen, tarttuminen käteen tai koskettaminen olkapäähän, se kertoo että vierellä on ihminen. Se keventää taakkaa. Se myös antaa mahdollisuuden ymmärtää, että on olemassa muutakin kuin kipu, tuska, yksinäisyys, epätoivo. Se antaa mahdollisuuden löytää myös se lohdutus, joka on tarpeen, kun ihmisen apu ei riitä. Sillä loppujen lopuksi kärsimyksen ja kuoleman tuskassa auttaja ja lohdutus löytyvät läsnä olevassa Jumalassa… Jumalassa, jolla on tarjota enemmän, sekä täällä että siellä missä ”kaikki entinen on kadonnut”.
Raamatussa Psalmit ovat avoin näköala ihmisenä olemisen erilaisiin tunnetiloihin. Psalmi 23 on katsaus kuningas Daavidin elämään josta ei hänen omien sanojensa mukaisesti ”puuttunut mitään”. Oletan, että se on kirjoitettu hänen elämänsä loppupuolella. Elämä kulki ”vihreiden niittyjen ja kuolemanvarjon laakson” kautta, mutta pääty ”hyvyyden ja laupeuden” runsauteen.
”Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti”. (Ps. 23:1-6).
Juhani Karvinen