Siinä minä seisoin mäen päällä enkä uskaltanut laskea alas. Olin Kuusamon Rukalla, suksillani hitaasti kävellen ja kauniita maisemia ihaillen, erehtynyt sille ladulle, jolla kansainväliset kilpahiihtäjät saalistavat maailmancupin pisteitä.
Turvallisesti alas päästyäni aloin mielikuvitella, että olisin televisiokameroiden kuvatessa osallistunut tuolla ladulla maailman huippujen kanssa samaan kilpailuun. Televisioruutu välittäisi katsojille jo epätoivoiset ponnisteluni rinnettä ylöspäin, mutta kotisohvilla syntyisi vauhdikasta huumoria viimeistään siinä vaiheessa, kun polvet vapisten ja sukset poikittain tamppaisin rinnettä alaspäin. Siinä samassa kohdassa, missä minä pelkäisin, nuo hurjat lykkisivät lisää vauhtia. On silti hyvä, että pelkään äkkijyrkkiä mäkiä ja että jarruttelen niissä. Olen vuosien varrella oppinut tunnistamaan oman rajallisuuteni hiihtäjänä. Samalla on upeaa seurata, että joku osaa, ja siksi myös uskaltaa.
Pelkään sairaan vierellä sanoa, että hän paranee sairaudestaan. Pelkään alkoholista riippuvaiselle julistaa vapautta. Pelkään avioliiton myrskyissä kamppailevalle luvata, että kohta tuuli tyyntyy ja rakkaus kukoistaa. Mutta kaikista peloistani huolimatta olen antanut monta katteetontakin lupausta epätoivoisille ihmisille. Turhat lupaukset harmittavat. Olen vuosien varrella oppinut jonkin verran omaa rajallisuuttani myös pastorina, mutta samalla lisääntynyt epävarmuuteni on ajanut minua turvautumaan enemmän Jeesukseen. Hän osaa ja uskaltaa.
”Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?” Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.” ” (Matt. 8:24-27)
Kiitos Jeesus, että autat meitä, jotka pelkäämme.
t. Timo