Vanha sanonta toteaa: ”Maailma muuttuu ja me ajan mukana”. Tämä on totta. Esimerkiksi televisio pidettiin 1970 luvulla seurakunnissa lähes syntinä. Näkemykset tässä asiassa ovat muuttuneet. Maassamme on kristillinen televisiokanavakin, josta olemme suuresti kiitollisia. Toisaalta Paavali varoittaa maailmaan mukautumisesta. Joudumme jatkuvasti punnitsemaan, missä raja sopivan ja sopimattoman välillä kulkee.
1700 luvun loppupuolella Englannista alkanut teollistuminen mullisti silloisen maailman. Uutta aikakautta nimitettiin moderniksi maailmaksi. Noin vuonna 1970 modernismi vaihtui postmodernismiksi, modernismin jälkeiseksi ajaksi. Aikaisemmin oli tunnustettu, että oli olemassa yleispäteviä totuuksia, kuten esimerkiksi kristillisyys. Postmodernismi julistaa, että totuus on se, mitä kukin pitää totuutena. Elämme nyt postmodernismin aikaa ja suvaitsevuuden korostus ajassamme kumpuaa tästä suuntauksesta. Periaatteena on, että kaikki on sallittua, ellei se tuota toisille kärsimystä. Tämä näkemys sisältää paljon hyvää. Kuitenkin käytännössä nykyinen ajatustapa on joutunut törmäyskurssille perinteisen kristillisyyden kanssa, esimerkiksi avioliittokäsityksessä. Suhde länsimaisessa kulttuurissa tapahtuviin muutoksiin onkin seurakuntien keskuudessa koettu ongelmallisena. Kristitty ei voi hyväksyä raamatullisten totuuksien suhteellisuutta, eikä muutenkaan kaikkea ajassa liikkuvaa.
Kirkko ja kaupunki lehti marraskuulta 2009 kirjoittaa: ”Aikuisten lapsellisuudelle on keksitty aivan omia termejäkin. Infantilismi on kolmekymppisten ja kulutuskykyisten ihmisten aate, joka ihailee nuorekkaana säilymistä, vallatonta hauskanpitoa ja rajojen rikkomista ja halveksii aikuisuuteen liitettyä jämähtämistä ja vastuunkantoa”. Tällainen ihminen voi olla hyvä markkinoinnin kohde ja kuluttaja, mutta kokonaisuuden kannalta kyse ei ole rakentavasta ilmiöstä.
Kristillisyyden hyvään tapaan kuuluu yhteisöllisyys ja vastuunkantaminen heikommista taloudellisesti. Paavali opetti näin ja vahvisti sanansa omalla esimerkillään (Apt. 20:33-35). Kyse ei kuitenkaan ole vain aineellisesta vastuunkannosta. Paavalilainen vastuunkantaminen korostaa myös kristittyjen yhteyttä ja erilaisuuden sietämistä. Tulee pyrkiä olemaan toiselle mieliksi, jopa vastoin omaa näkemystään kulttuurikysymyksissä (Room. 14:1-4 ja 15:1-2). Omia käsityksiä ei kaikissa asioissa tulekaan pitää absoluuttisina totuuksina. Niilo Heimonen, joka päätti saarnaajan uransa 1970 luvun lopulla, oli aikanaan helluntaiherätyksen arvostetuimpia opettajia. Hän sanoi kerran opettaessaan saarnan valmistusta: ”Kun olen saanut saarnani valmiiksi, kysyn itseltäni, onko näihin asioihin jokin muukin näkemys”. Kuulijoiden joukossa saattoi olla ihmisiä, jotka taustansa ja elämän kokemuksensa vaikutuksesta ajattelivat tietyistä asioista oikeutetusti toisin kuin puhuja.
Mietiskeltäväksi itselleni ja lukijoille lisään loppuun terveiset kahdelta mieheltä, joissa aika ja Jumalan armo olivat hioneet esiin Jumalan ihmisen. Paavali kirjoittaa Roomaan:” Olkoon rakkaus vilpitön, kammotkaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni. Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room.12: 9-.10). Pietari kirjoittaa valituille muukalaisille: ”Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, helläsydämisiä, veljiä kohtaan rakkaita, armahtavaisia, nöyriä. Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte” (1Piet. 3: 8- 9).
Juhani Karvinen